Loviisan Vihreät

Östra Nyland 8.9.2009

Politiikka on paskaa

Vaalit lähestyvät. Pian pitäisi päättää se, kuka saa päättää. Valita joku, jolle antaa ainokaisen äänensä. Sitten tämä joku, jos hän saa tarpeeksi ääniä, pääsee tekemään politiikkaa. Gummeruksen Suuressa Sanakirjassa seisoo, että Politiikka on hallituksen, kansanedustuslaitoksen, puolueiden ym. toiminta tiettyjen yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Siis vielä kerran ja kuorossa; Toiminta Tiettyjen Yhteiskunnallisten Tavoitteiden Saavuttamiseksi!

Miltä kuorolausunta kuulosti? Niin, siltähän se. Eikä miltä tahansa paskalta, vaan tyhjältä paskalta. Sellaiselta jonninjoutavalta vaikeaselkoiselta liturgialta, josta on jokapäiväistä eloa elähdyttävä vimma kaukana, ja joka ei takuuvarmasti sähköistä kumpaakaan aivopuoliskoa. Posket eivät punehdu, hihat eivät pala, eikä leuka väpätä.

Samalta kuulosti kuin poliitikkojen suusta tuleva turruttava pökälepuhe, jolla ei ole mitään sijaa liikakilojen, pettymysten ja ajanpuutteen kanssa kamppailevien kansalaisten arkielämässä. Monien mielestä politiikka onkin juuri “sitä itseään” ja siksi politiikan puhumista kutsutaan loogisesti paskan jauhamiseksi.

Ehkä siksi äänestysintomme ei ole kummoinen. Lisäksi puolueita on vaikea erottaa toisistaan, koska kaikilla tuntuu olevan jaettavana sama sontakasa, mutta tietenkin eri paketissa.

Helposti tulee tunne, ettei mihinkään kukaan, eikä koskaan, voi vaikuttaa. Kaikki tapahtuu kuin taivaasta annettuna. Maailma on valmis, mikään ei liiku - paitsi todellisesta elämästä vieraantuneiden poliitikkojen puhevärkit.

Mutta onko se sittenkään totta? Se, että politiikka on sementoitunutta sontaa. Tai se, että poliitikot, nuo sontasäilätaiturit, eivät ymmärrä todellista elämästä mitään?

Entä jos onkin niin, että äänestäjät ovat vieraantuneet todellisesta elämästä. Olisiko päässyt käymään niin, että pidämme itsestään selvyytenä esimerkiksi terveyskeskuksia, neuvoloita tai sitä, että myös tyttölapset saavat koulutuksen. Nuo kaikki edellä mainitut ovat poliittisten päätösten tuloksia. Periaatteessa niiden olemassa olo on kokoa ajan uhattuna.

Nimittäin mitäs jos ylihuomenna valtaa käyttäisivätkin ihmiset, jotka päättäisivät, että terveyskeskukset on korvattava yksityisillä sairaaloilla. Tai ettei äänioikeutta myönnettäisi muille kuin valkoisille keski-ikäisille miehille, joilla on varaa ostaa uusi Audi.

Tai ettei vaaleissa ehdokkaaksi saisi asettua kuin työssä käyvät ihmiset. Tai että jokaisen naisen olisi pukeuduttava burkhaan. Tai että selluteollisuuden Suomeen takaisin saamiseksi maailmalta (missä se tuhoaa sademetsiä ja kurjistaa ennestään köyhiä ihmisiä) työpäivä kotikonnuilla sijaitsevilla tehtailla kestäisi 12 tuntia, työviikon pituus 6 päivää ja palkka olisi päivältä 2 euroa. Evoluutio-oppi ja ammattiyhdistykset kiellettäisiin, samoin kuin puolueet vallassa olevaa lukuun ottamatta.

Mitenkähän sitten suut pantaisiin. Ainakin yhdellä jos toisella alkaisi leuka väpättää, posket punehtua ja hihat palaa. Äkkiä politiikka ei enää olisi sontaa. Ei, siinä olisi vihdoinkin sitä elähdyttävää vimmaa toisinajattelijoiden kokoontuessa puhumaan, ei paskaa, vaan politiikkaa.

Sonja Ilvetsalo-Koskinen

Hukassa oleva vanhemmuus löytyy valkoisesta sohvasta

Minulla oli kerran naapurina nainen, joka nauroi paljon. Sen lisäksi hänellä oli teinityttö, jonka kanssa hän keskusteli. Nainen keskusteli myös tyttärensä kavereiden kanssa. Istui keittiön pöydän äärellä tyttölauman keskellä ja kuunteli ja puhui. Rupatteli heille kuin kavereilleen, kuin täyspäisille ihmisille. Elämästä, seksistä, päihteistä, omista ja tyttöjen tuntemuksista.

Ihailin sitä, että nainen sai lauman teinityttöjä avautumaan. Puhumaan rennosti asioista, joista eivät tohtineet puhua omille vanhemmilleen, mutta naiselle kyllä.

Enää en ihaile. En, sillä nyt tiedän, että naisella jos kellä vanhemmuus oli pahasti hukassa. Hän teki väärin, kun alkoi olla lapselleen kaveri ja vieläpä kaveri lapsensa kavereille. Mitä siitä, että lauma teinejä sai naisen luota turvasataman kesken vaikeimpien kasvuvuosiensa. Mitä siitä, että naisen tyttärestä kasvoi tasapainoinen aikuinen, sillä nämä nyt ovat vain pieniä sivujuonteita sen rinnalla, että naisen vanhemmuus katosi.

En tiedä, ymmärsikö nainen edes hukanneensa mitään. Entä huomasiko hänen tyttärensä sen, että äidin vanhemmuus oli hukassa? Ei välttämättä, sillä parikymmentä vuotta sitten Hukkaantunut Vanhemmuus ei ollut otsikoissa. Eikä ainakaan sellainen maata vaivaava vitsaus, kun se tänä päivänä on. Nykyään koulut ja päiväkodit ovat kuulemma pullollaan lapsia, joiden vanhemmilla ei ole vanhemmuutta.

Eikä vanhemmuus hukkaannu pelkästään siitä, että taantuu lapsilleen kaveriksi. Se katoaa myös silloin, kun lapsille ei aseteta rajoja. On oltava selkeät rajat sille, mitä lapsi saa tehdä ja mitä ei. Aikuisen on oltava kaikissa tilanteissa jämäkkä auktoriteetti.

Herääkin kysymys, miksi juuri nyt vanhemmuus on kadoksissa niin monelta? Miksi vanhemmat eivät enää osaa kasvattaa lapsiaan oikein? Tilanne on niin turhauttava, että jotkut jopa haikailevat niitä kurin ja järjestyksen aikoja, jolloin kasvatusmetodit olivat selkeitä. Aikoja, jolloin esimerkiksi lapsen pahoinpitely remmeillä ja vitsoilla oli sekä raamatullinen rakkaudenosoitus, että varma tae vanhemmuudesta. Siitä oikeanlaisesta ja hukkaantumattomasta.

Nykyään laki kieltää lapsen hakkaamisen, mutta onneksi kaupasta sentään saa valkoisia sohvia. Valkoisella sohvalla voi itse kukin testata tai hioa omaa vanhemmuuttaan.

Nimittäin jos sohva pysyy lapsiperheen olohuoneessa kuukaudesta toiseen vitivalkoisena, vanhemmuus on tallella. Jos sohva muuttuu ruskean kirjavaksi, on vanhempien syytä hankkia välittömästi ammattiapua sekä itselleen, että sohvalle.

Kun apua on kaikin puolin saatu, ja puhdistettu sohva hohtanut vähintään vuoden häikäisevän valkoisena, voi sille kerätä jälkikasvunsa harjoittamaan avointa ja rentoa keskustelukulttuuria. Tietenkin siten, että lapset muistavat joka hetki sen, kuka on perheen kiistämätön auktoriteetti. Tosin tämä tuskin on enää tässä vaiheessa ongelma. Sillä sohvan pitäminen valkoisena on taatusti opettanut lepsuimmillekin vanhemmille oikeanlaista jämäkkyyttä.

Ja tässä kohden hippihumanistien on ihan turha nurista sitä vanhaa virttä, että parempi paskaiset nurkat kuin puhdas helvetti.

Sonja Ilvetsalo-Koskinen

Mahdottomia ajatuksia

Kävellessäni varhaisteininä pitkin Kuopion valaistuja katuja eräänä elokuisena iltana oivalsin yllättäen jotain perimmäistä sekä ihmiskunnasta, että ympärilläni olevasta maailmasta. Oivallus oli niin tyrmäävä, että minun oli pysähdyttävä niille sijoilleni.

Oivalsin nimittäin että kaikki mitä ympärilläni näin, nuo valoa tuikkivat lyhtypylväät, tennarieni alla päivän lämpöä hohtava asfaltti, sekä kadun varrella seisovat vakavat rakennukset olivat olemassa vain siksi, että ihmiset naivat. Että kaikki maailman ihmiset naivat ja ovat aina naineet ja tästä naimisesta siunaantuu asfalttia, lyhtypylväitä, kouluja, leipää, höyrykihartimia, kirjoja ja sitruunan puristimia. Ja että nämä kaikki tärkeät asiat ovat kuitenkin vain sivutuotteita, sillä kaikkein tärkein asia on se, että ihmiset naivat.

- Ajatella! ajattelin.

Kuten sanottua, olin vielä monessa suhteessa lapsi. Lisäksi tuolloin seksistä ei puhuttu kuin maksalaatikosta, televisiossa oli vain kaksi kanavaa ja radiossa lauantain toivotut. Tämä selittää osin oivalluksen aiheuttaman tyrmistykseni, mutta ei kokonaan. Sillä vieläkin tämä yksinkertainen totuus kiehtoo, sillä tottahan se on myös evoluutioteorian valossa.

Ollessani nuori aikuinen koin lähes samanlaisen valaistuksen kokemuksen kuin varhaisteininä Kuopiossa. En muista enää paikkaa, en edes vallitsevia olosuhteita, mutta sen muistan, miten vapauttava ymmärryksen hetki oli. Äkkäsin sen, että alussa on aina ajatus. Ymmärsin, että minua ympäröivä todellisuus oli ensin ollut jonkun tai joidenkin ajatus. Ei ole olemassa sääntöjä, valtioita, pesupalloja, tai vetypommia ilman ajatusta.  Ensin on aina ajatus jostakin, jota ei vielä nyt ole, mutta pian, ehkä jo huomenna on.

Esimerkiksi Suomessa on ollut ihmisiä, joilla on ollut ajatus ilmaisesta opetuksesta kaikille lapsille säätyyn, sukupuoleen tai varallisuuteen katsomatta. Heille pälkähti toisin sanoen päähän ajatus peruskoulusta. Samoin Suomessa on ollut ihmisiä, jotka ovat ajatelleet terveyskeskuksia, viisipäiväisiä työviikkoja, tasa-arvoa, työttömyysturvaa, luonnon suojelua ja jopa äänioikeutta naisille.

Edellä mainituilla ihmisillä on yksi yhteinen piirre ja se on se, että heidän ajatuksensa ovat olleet aikoinaan naurettavia. Ne ovat olleet ajatuksia, joita on pidetty ennen kaikkea mahdottomina. Ne ovat olleet ajatuksia, joita on pilkattu ja vastustettu. Kuitenkin tänä päivänä on helppo koota nuo konkretisoituneet ajatukset yhden ainoan ajatuksen alle ja se ajatus on nimeltään Hyvinvointivaltio.

Hyvinvointivaltio on kristallin kaunis esimerkki siitä, että huolimatta evoluution lainalaisuuksista me ihmiset pystymme kurottumaan halutessamme korkealle. Me todistetusti pystymme ajattelemaan ajatuksia, jotka toteutuessaan takaavat jokaiselle varallisuuteen, yhteiskunnalliseen asemaan, seksuaaliseen suuntaukseen, sukupuoleen, kieleen, fyysisen tai psyykkiseen terveydentilaan, uskontoon tai ihonväriin katsomatta hyvän ja ihmisarvoisen elämän.

Pystymme ajattelemaan ajatuksia siitä, että koulurakennukset eivät olisi opettajien tai lapsien terveydelle vaarallisia, tai ettei terveydenhuollossa säästämisen nimissä vaarannettaisi ihmishenkiä. Me voimme myös ajatella sitä, ettemme anna saksalainen energiajätin, jonka liikevaihto on suurempi kuin Suomen valtion tulot, raiskata ahneuksissaan meidän kauneinta saartamme rakentamalle sinne tarpeettoman ydinvoimalan.

On muistettava se, että vain ajatuksilla voimme muuttaa todellisuutta. Siksi emme saa alistua ajattelemaan odotetusti, vaan aina on ajateltava mahdottomia - naimisen ohella.

Sonja Ilvetsalo-Koskinen